Manhattanissa pelaajat rakentavat taivasta hipovia pilvenpiirtäjiä viiteen maailman suurkaupunkiin. Tarkemmin sanottuna tehtävänä on tarkalla rakentamisella haalia mahdollisimman muhkea pistepotti. Tämä onnistuu rakentamalla omia rakennuksia tai valtaamalla taloja siten, että mahdollisimman monessa rakennuksessa ylin kerros on omaa väriä.

Rakennusten pystyttäminen pelilaudalle tapahtuu kortteja pelaamalla. Jokaisessa kortissa on ruudukko, josta yksi ruutu on merkitty. Pelaaja saa laittaa tähän ruutuun rakennuksen mihin tahansa pelilaudan kaupungeista, jotka kaikki noudattavat identtistä yhdeksänruutuista ruutukaavaa. Korttien pelaamisessa on pieni erikoisuus. Pelattu kortti nimittäin asetetaan pöydälle siten, että kortin yläreuna osoittaa pelilautaa kohden, minkä jälkeen katsotaan mihin ruutuun rakennuspalikkansa saa laittaa. Tämän järjestelyn ansiosta esimerkiksi vastakkain istuvien pelaajien identtiset kortit ovatkin käytännössä erilaiset.

Sopivan kortin pelaamisen jälkeen pelaaja valitsee, millaisen kerrosnappulan ruutuun laittaa. Valita ei kuitenkaan saa koko varastostaan, vaan pelikierroksen alussa on valittava mitkä nappulat haluaa juuri tällä kierroksella pelata. Valinnassa on syytä olla tarkkana, sillä pelattavassa palikassa on oltava vähintään yhtä monta kerrosta kuin sen alle mahdollisesti jäävässä. Omia nappuloitaan saa surutta pelata muiden pelaajien rakennuksiin, joten Manhattanin pilvenpiirtäjissä riittää kutsumattomia vieraita.

Peli loppuu kun pelaajien määrästä riippuva määrä kierroksia on pelattu ja pelaajien kaikki rakennusnappulat ovat näin löytäneet paikkansa kaupungeista. Pisteitä pelaajat saavat jokaisesta rakennuksesta jossa ylimpänä on oma nappula, ylimpien kerrosten enemmistöstä kaupungissa ja vielä jos pelilaudan korkeimmassa rakennuksessa on oma palikka. Pisteiden summaamisen jälkeen voi peliporukan uusi Donald Trump tuulettaa vapautuneesti.

Aika ei ole tehnyt hyvää Manhattanille. Vuoden 1994 Spiel des Jahres voittaja on varmasti aikanaan ollut ihan oivallinen pilvenpiirtäjien rakentelupeli, mutta sittemmin pelit ovat kehittyneet (onneksi) eteenpäin. Ei Manhattan ole umpisurkea peli, mutta hengetön kuitenkin.

Pelikortit, joiden perusteella omat pilvenpiirtäjät saa laittaa vain tietylle kohtaa pelilautaa, rajoittavat pelaamista ja tuovat täten onnielementin mukaan: Onko hallussa tietynlaista korttia, jolla pääsee nokittamaan vastapelurin pilvenpiirtäjän päälle vai joutuuko "korkkaamaan" uuden kohteen? Ensimmäinen vaihtoehto edellisistä on tietenkin aina tehokkaampi, tosin jälkimmäisellekin löytyy käyttöä. Tällaisenaan onnielementti ei ainakaan minua isommin häiritse, koska kyse on muutenkin varsin kevyestä pelistä.

Kuten aiemmin mainitsin, Manhattan kärsii hengettömyydestä. Peli junnaa pelimekaniikalla 'pelaa kortti, aseta oma pelinappula laudalle' -tyylisesti alusta loppuun ilman sen ihmeellisempää jännitystä. Jään kaipaamaan lisää tehtävää.

Capitolinsa pelanneet saattavat mieltää jotakin yhtäläisyyttä Manhattanin ja Capitolin välillä ja kieltämättä samoja vivahteita onkin. Tosin Capitol on viety niin monta astetta eteenpäin, että pelejä ei kannata lähteä keskenään vertailemaan lainkaan.

Kokonaisuutena Manhattan jättää pelillisesti hyvin neutraalin maun, mutta ulkonäöllisesti ei: peli taistelee rumimman pelin tittelistä yhdessä Paris Parisin kanssa. Harvakseltaan Manhattan joka tapauksessa menettelee, mutta eipä juuri muuten.

Manhattan on ilmestymisensä tienoilla kerännyt palkintojakin, mikä kertoo omaa kieltään lautapelien kehittymisestä viime vuosina - nykyään sillä ei yksinkertaisesti olisi palkinnoille mitään saumaa. Manhattanin suurin vika on, että sen pelaaminen on kovin itsestään selvää puuhaa, eikä se tarjoa juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia nokkeliin siirtoihin tai juuri minkäänlaiseen taktikointiin. Yksinkertaisuus on välillä hyvästä, mutta Manhattan kaipaisi muutamaa lisätapaa ansaita pisteitä tai muuta piristystä.

Ulkonäkönsä puolesta Manhattan ansaitsee erikoismaininnan: harvoin näkee näin rumaa peliä. En muista toista peliä, jossa pelaajien yhteisellä päätöksellä poistopakka sijoitetaan tiettyyn kohtaan pelilautaa, jotta se peittäisi mahdollisimman paljon ällöttävää kuvitusta. Manhattanin pelilaudan suunnittelija on todennäköisesti yrittänyt hankkia itselleen potkut, muuten pelin ulkonäköä on mahdoton ymmärtää.

On Manhattanissa jotain hyvääkin. Yksinkertaisuudesta ja (liiallisesta) suoraviivaisuudesta seuraa hyvä pelitempo, eikä peli sisällä odottelua juuri lainkaan. Lisäksi plussaa on ehdottomasti annettava poikkeuksellisen huolella mietityistä kolmen pelaajan säännöistä, joiden ansiosta peli toimii vallan mainiosti kolmellakin pelaajalla. Kumpikaan plussapuolista ei kuitenkaan nosta Manhattania kuin juuri ja juuri pelikelpoisten pelien kastiin.