Uusien metrolinjojen rakentaminen on helppoa hommaa. Ratatöiden aluksi innokkaat insinöörit asettelevat omat vaununsa pelilaudan reunoille pelaajamäärästä riippuvaan järjestykseen ja ottavat yhden ratalaatan. Tämän jälkeen vuorossa oleva rakentaja pelaa joko hallussaan olevan ratalaatan pelilaudalle tai ottaa nostopakasta uuden ja pelaa sen.

Asetetulla laatalla ei ole pakko jatkaa oman vaunun edessä olevaa rataa, vaan myös vastustajan ratoja voi rakennella tämän puolesta. Kun jonkin vaunun rata on valmis, poistetaan kyseinen vaunu pelistä ja sen omistaja saa pisteitä yksinkertaisen kaavan mukaan: valmistunut rata ajellaan läpi ja jokainen laatta, jolle siirrytään tuo yhden pisteen. Tuplapisteet helähtää, jos rata päättyy pelilaudan keskelle.

Rakentelua yksinkertaistaa entisestään se, että ratalaattoja ei saa asettaa pelilaudalle miten päin tahansa, vaan laudalla ja laatassa olevien nuolten on osoitettava samaan suuntaan. Tämän vaihtoehtoja rajoittavan järjestelmän ansiosta ratalaatat on voitu suunnitella siten, että kaikki laatat sopivat kaikkien laattojen viereen. Näin ollen pelin lopussa laudalle ei jää tyhjiä aukkoja ja kaikki radat valmistuvat.

Vahvasti taktinen peli on ohi, kun pelilauta on täynnä. Toisin kuin tosielämässä, julistetaan voittajaksi mutkaisimmat metroradat rakentanut.

Metro on hyvin perinteinen esimerkki laattojenasettelupelistä: neliölaattoja asetellaan rajatulle pelialueelle muutaman rajoittavan säännön ohjatessa pelin kulkua. Kontrollia pelissä on varsin vähän, sillä kanssapelaajien pitkien metrolinjojen rakentumisen estäminen on ykkösprioriteetti ja vasta kakkosena tulee omien linjojen rakentaminen: Metro onkin varsin "raaka" peli. Onneksi omaa suunnittelua auttaa vähän edes se, että kädessä on aina yksi laatta, jota voi pyrkiä hyödyntämään ensisijaisesti ja vasta jos se osoittautuu hyödyttömäksi, voi arvalla poimia laattapinosta jonkin toisen laatan.

Teema on Metrossa täyttä höttöä: vai voiko joku rehellisesti sanoa, että oikeassakin elämässä metrolinjoista yritetään tehdä mahdollisimman pitkiä ja sekavia?

Komponenttipuoli on hyvin hoidossa: pelilauta, laatat ja puiset nappulat ovat laadukkaat ja ajavat asiansa mainiosti. Ulkoasullinen anti sitä vastoin ruma: laatat ovat harmaan-ruskeita väritykseltään ja niissä kuvataan ristiin-rastiin meneviä metrolinjoja.

Kokonaisuutena Metro on ehdottomasti köykäisen kaliiberin peli, jota ei kannata ottaa turhan vakavasti. Tällaisenaan se sopii erinomaisesti koko perheen peliksi ja miksei lautapeliharrastajallekin, jollei odota kokevansa jotain uutta ja ihmeellistä.

Metro on hämäävä peli. Nopealla silmäyksellä se vaikuttaa rennolta ja hyväntuuliselta rakentelupeliltä, mutta totuus on kuitenkin toinen: Metro on ilkeä peli. Tämä johtuu siitä, että pelissä omia vaunuja, joiden eteen rataa pitäisi rakennella, on käytössä rajallinen määrä. Se on pieni mutta ratkaiseva ero vaikkapa Carcassonneen verrattuna, jossa pisteitä keräilevät pikkuheput hyppivät pelialueelle ja takaisin tarpeen mukaan. Vaunujen rajallisesta määrästä nimittäin seuraa, että tehokas pelitaktiikka on poistaa vastustajan vaunut pelistä rakentamalla tämän radoista mahdollisimman lyhyitä. Useamman pelaajan pelissä ei ole harvinaista, että pelaajalla on - kiitos muiden pelaajien rakennusavun - suurin osa vaunuista poissa ja pistepussi silti miltei tyhjillään.

Pelillisesti Metro ei tarjoa mitään erikoista. Se on hyvin, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen peli, jossa rakentelu on hyvin rajoittunutta ja eteenpäin suunnittelu suurimman osan aikaa mahdotonta. Usein tällaisesta yksinkertaisuudesta seuraa positiivisena puolena vauhdikas pelitempo, mutta tämä sääntö ei päde Metron kohdalla. Pelin rataspagetissa nimittäin riittää hahmotettavaa ja lisäksi hidastelua aiheuttaa sääntö, jonka mukaan vuorollaan voi halutessan vetäistä uuden laatan ja pelata sen. Peli kestääkin sisältöönsä nähden hieman liian kauan.

Ulkonäön puolesta Metro on tasoa "menettelee". Mitään esteettisiä riemunkiljahduksia se ei aiheuta, mutta onneksi se on sentään kohtuullisen selkeän näköinen.

Kaikista haukuista huolimatta Metrossa on oma pieni kummallinen viehätyksensä, joka nostaa sen pelikelpoisten pelien kastiin. Viehätys johtunee pelin ainutkertaisesta ilkeydestä. Metro on peli, jossa suuremman tyydytyksen saa vastustajien pisteiden minimoimisesta kuin oman pistepussin maksimoimisesta.