Saint Petersburgissa pelaajat keräävät pöydällä olevista korteista itselleen erilaisia sarjoja työläisistä, rakennuksista ja aristokraateista. Kaikki pöydällä olevat kortit ovat kaikkien saatavilla, muuten pelaajien vuorovaikutusta ei pelissä ole.

Työläisista kertyy pelaajalle lisää rahaa, rakennuksista rahaa ja voittopisteitä ja aristokraateista pääosin vain voittopisteitä. Lisäksi erilaisia aristokraatteja keräämällä saa pelin lopussa mukavan potin voittopisteitä.

Moninpelipasianssia, sitä St. Petersburg nimenomaan on. Pelissä ei tarvitse muiden peliin kiinnittää mitään huomiota, vaan riittää, kun oman pelinsä optimoi kohdalleen. Lopussa kiitos seisoo jos seisoo.

Kokonaisuus on tylsää yksinpeliä, josta puuttuu vuorovaikutus. Ulkoasu sentään on kaikin puolin kunnossa, tosin paperiset rahat on huono ratkaisu pelissä, jossa rahaa käsitellään jatkuvasti.

St. Petersburg edustaa omalta kohdaltani pelityyppiä, joka ehdottomasti jää kaapin perukoille, kun mietitään lautapelin pelaamista. Tähän on syynä se, että se ei täytä lautapeliksi sitä kaikkein tärkeintä kriteeriä: seurallisuutta. Koska minkäänlaista vuorovaikutusta tai -vaikuttamista ei ole, on turhauttavaa katsella kun pelaajan voittomahdollisuudet on menetetty jo ennen pelin puolta väliä ja loppupeli menee "jäähdytellessä", koska mitään et voi oman tilanteesi kohentamiseksi tehdä. Ei siis kovinkaan jännittävää.

Toisaalta: peli on varmasti kuin nakutettu henkilöille, jotka haluavat keskittyä omaan peliin ILMAN, että toiset pääsevät väliin säheltämään. Niinikään pelaaminen henkilöiden kanssa, joiden kanssa ei kemiat välttämättä muuten toimi, onnistunee helpommin, koska pelissä ei tarvitse keskustella, käydä kauppaa tai harrastaa mitään muutakaan vuorovaikutusta.

Pelatkoon ken pelaa, minä en ainakaan.

Minulle lautapelien pelaaminen on sosiaalinen tapahtuma, jossa koko pelaamisen idea on, että vastapuolella on ihan oikeita ihmisiä, joiden enemmän tai vähemmän kummallisiin ja yllättäviin tekemisiin joutuu reagoimaan. Niinpä en juurikaan välitä nysväyspeleistä, joissa pelaajien välinen toiminta on pyritty minimoimaan ja joissa pelaamisen keskeinen sisältö on puhdas oman suorituksen maksimoiminen.

St. Petersburg on valioluokan esimerkki tällaisesta nysväyspelistä. Sen pelaaminen sujuu käytännössä siten, että kukin pelaaja laskeskelee toisista välittämättä hiljakseen päässään, missä suhteessa juuri nyt kannattaa satsata rahan ja voittopisteiden hankkimiseen. Tätä jatketaan koko pelin kesto, minkä jälkeen katsotaan kuka voitti. Koko pelielämyksen voi tiivistää yhteen sanaan, joka on "haukotus".

Jännitystä, hauskuutta tai mitään muita hyvän lautapelin aiheuttamia tunteita ei St. Petersburgista irtoa. Kelvoton peli.