Senjutsussa pelaajat ratkovat riitaa perintöoikeudesta keskiaikaisessa Japanissa. Riita syntyy, kun vara-shogun Matsumoton murhan jälkeen kumpikin tämän ottopojista ilmoittaa olevansa isäpuolensa laillinen perillinen ja omistavansa kirjakäärön, joka todistaa asian. Perintöriita ratkotaan raastuvan sijaan taistelukentällä, jossa tarkoitus on kukistaa vastapuolen armeija tai pihistää vastustajan perintöoikeudesta kertova käärö.

Pelaajien kymmenen hengen armeijat koostuvat kolmesta upseerista ja seitsemästä rivimiehestä. Ennen kuin rähinä voi alkaa, asettelevat pelaajat kunkin sotilaansa alle kolme varustelaattaa. Varustelaattojen sisältö näkyy vain nappulan omistavalle pelaajalle, toinen pelaaja näkee vain kunkin vastustajan sotilaan varusteiden määrän. Taistelussa pelaaja saa vuorollaan siirtää yhtä miestä ja hyökätä tällä niin monta kertaa kuin pystyy tai haluaa. Aina kun pelaaja hyökkää käyttäen jotain pelin kolmesta hieman erilaisesta aseesta, poistetaan hyökkäävän pelinappulan alta käytettyä asetta kuvaava laatta. Jos hyökkäyksessä ottavana osapuolena olevan nappulan alla on haarniskalaatta, poistetaan se ja uhri jää henkiin. Jos uhrilta ei haarniskalaattaa löydy, heitetään tämä kylmästi pois pelistä. Kuolleen samurain mukanaan kuljettamat varustelaatat jäävät kuitenkin taistelutantereelle, mistä ensimmäisenä paikalle ehtivä voi ottaa ne mukaansa.

Salaisten varusteiden lisäksi sotimista mutkistavat kaikenlaiset pienet lisäykset: sotilaan voi kukistaa lähitaistelussa käyttämättä arvokkaita aselaattoja, ninja-laatan sisältävän varustepinkan keräävä sotilas kuolee välittömästi, upseerit osaavat liikkua väli-ilmansuuntiin ja niin edelleen. Lisäksi vastustajan sotilaita surmaamalla saa käyttöönsä erilaisia hyödyllisiä toimintakortteja.

Peli loppuu, kun toinen pelaaja on tehnyt silppua vastustajan armeijasta. Voittaa voi myös kaappaamalla taustatarinassa mainitun käärön. Käärö on yksi varustelaatoista, eli jos käärölaatan kantajan ottaa hengiltä ja juoksuttaa oman miehensä kyseiseen ruutuun, voittaa pelin vähemmällä verenvuodatuksella.

Senjutsun alkuvalmistelut ovat hapuilua ja aiheuttavat etenkin ensipeleissä paljon hämmennystä: iso kasa varusteita jaettavana kymmenelle soturille, jonka jälkeen soturit laitetaan pelilaudalle ja vasta sitten peli alkaa. Omien sotilaiden varustaminen antaa paljon taktikointimahdollisuuksia: lähitaisteluvarustukseen keskittyvä sotilas on tappokone lähellä vihollista - mutta kuinka se saadaan lähitaisteluetäisyydelle, jollei miekkonen kestä ensimmäistäkään nuolta tai keihästä? Varusteiden jaossa joutuu myös huomioon pelin alkuasetelman, jossa kaikkia sotilaitaan ei saa asetettua suojien taakse. Tästä seuraa pelin alussa nuolisadekuuro ja kuolleita sotureita, jollei oikeassa paikassa ole haarniskoituja miehiä.

Omalla vuorolla tehtävä toimintasarja taistele-liiku-taistele-liiku-taistele kuulostaa toimeliaammalta kuin mitä todellisuus on. Käytännössä soturit liikkuvat varsin kankeasti ja käyttelevät aseitaankin rajoittuneesti. Esimerkiksi keihäs, jolla on kantomatkaa miekkaa enemmän, on sikäli ongelmallinen, että sillä voi sohita vain pääilmansuuntiin. Juuri edellä mainitun kaltaiset asiat asettavat omien sotureiden ryhmittelylle ylimääräisiä haasteita.

Onneksi taposta palkinnoksi saatavat erikoiskortit tuovat poikkeuksia peruspelaamiseen ja samalla lisäväriä kokonaisuuteen. Tällaiseen, pääosin bluffipelaamiseen perustuvaan peliin erikoiskortit sopivat mielestäni hyvin, vaikka yleensä suhtaudunkin varsin kriittisesti erikoiskortteihin. Mikä parasta, molemmilla pelaajilla on täysin identtiset erikoiskorttipakat, joten eriarvoisuutta ei pääse syntymään.

Komponenttiensa osalta Senjutsu toimii, mutta ei häikäise: pinottavat varusteet toimivat hyvin, mutta yksiväriset muovisoturit ja pelilauta ovat kovin keskinkertaisen näköisiä - samaa voi sanoa myös erikoiskorteista.

Kokonaisuutena Senjutsu on kelpo esitys, jossa tuurilla on oma merkityksensä. Ilman pelisilmää tappio tulee kuitenkin varmasti, joten rouva fortunaa ei yksin kannata syyttää. Kaikille Strategon ystäville Senjutsua voi suositella lämpimästi - meidän muiden kannattaa ensin testata ennen kuin ryntää peliä itselleen ostamaan.

Senjutsu ei ole Strategon muunnelmana mitenkään maailman omaperäisin peli, mutta löytyypä siitä kuitenkin yksi hyvä idea: se, että pelaajat saavat varustella joukkonsa itse, on monella tapaa toimiva ratkaisu. Näin jokaisella pelikerralla vastaan asettuu aina erilainen armeija, minkä lisäksi omilla sotilailla on hauska kokeilla erilaisten varusteyhdistelmien toimivuutta. Ratkaisulla on tosin huonotkin puolensa, sillä koska vastustajan joukkojen varusteita ei tiedä tai voi tietää, perustuu peli varsin pitkälti arvailuun ja tuuriin. Miellyttävänä yllätyksenä varustepuoli on kohtuullisen innovatiivinen myös fyysisen toteutuksen puolella: varustelaatat napsahtavat tukevasti kiinni toisiinsa ja sotilaisiin, joten niiden käsittely on pelin tuoksinassa erittäin näppärää.

Varustepuolen pelillistä ja fyysistä toteutusta lukuun ottamatta Senjutsu ei juuri muuta uutta tarjoa, mikä onkin ehdottomasti pelin huonoin puoli. Nyt Senjutsusta pitäminen on valitettavasti kiinni vain ja ainoastaan siitä, pitääkö ylipäätään tällaisista peleistä vai ei. Jos arvailu, bluffaaminen ja kevyt taktikointi kuulostavat pyhältä kolmiyhteydeltä ja reseptiltä hyvään peliin, niin Senjutsusta todennäköisesti pitää. Itse lähinnä pitkästyn tällaisten Strategoa mukailevien pelien parissa, eikä Senjutsun yksi hyvä idea riittänyt mielenkiintoa pahemmin herättelemään.